Toivo Kuula - suomalaisten tuntojen tulkitsija

Olisimme saaneet lainaksi myös koiran, jotta tämäkin kohtaus olisi voitu toistaa


Toivo Kuulasta on julkaistu uusi, Juhani Koiviston toimittama elämänkerta. Pari vuotta sitten sain vihiä, että Kuula vietti erään kesän lähes ikkunastamme näkyvässä Alhonsaaressa. Kuulasta kertovissa kirjoissa näin kuvia säveltäjästä hänen viettäessään kesää saaressa. Houkuttelin juoneen Mikaelin, joka hankki eri mallisia viiksiä ja pukeutui asianmukaisesti. Talon nykyinen omistaja Olavi Mehtola kertoi, että Kuulan perässä kulkijoita on aina ajoittain ollut. Ilmeisesti ei näin höpsähtäneitä, sillä Olavi kertoi tunteneensa Mikaelin jo jollain lailla entuudestaan, ”mutta kyllä minä nyt vähän ihmettelen tätä juttua”. Mielellään hän kuitenkin avasi kotinsa oven Kuulan muisteloille. Kuisti olikin lähes samassa asussa kuin Kuulan aikaan v. 1915.

Toivo Kuula oli kaunis lapsi, joka jo yksi vuotiaana tapaili hengellisiä lauluja osaamatta vielä edes puhua. Matti Kuula oli toivonut pojastaan pappia, mutta musiikki vei voiton. Seitsemäntoista vuotiaana Kuula lähti toteuttamaan kutsumustaan säveltäjäksi opiskelusta. Koulutoverit arvelivat, että se ammatti ei taida lyödä oikein leiville. Tähän Kuula totesi, että eläväthän Sibelius ja Melartinkin. Opiskelijan leipä ei ollut leveä. Äidin voipytyn sisältö hupenemistaan hupeni ja Kuula paleli huoneessaan niin, että hytisi huopiin kääriytyneenä kirjoittaessaan tehtäviään. Kun pianon vuokraamiseen ei ollut varaa, Kuula harjoitteli pitämällä nuotteja edessään ja naputtelemalla pöytää. Opiskelu kantoi kuitenkin hedelmää. Vuonna 1906 Toivo Kuula kuuli ensi kerran omien säveltensä kaikuvan yliopiston juhlasalissa ja näki nimensä ensi kerran painettuna Sibeliuksen, Palmgrenin ja Merikannon rinnalla.

Kuula oli hyvin isänmaallinen ja hänellä oli kansallisesti herännyt mieli. Hän ihaili Eino Leinoa ja muuta suomalaista runoutta. Äidiltään Toivo Kuula oli perinyt rakkauden luontoon, mikä kuvastuu hänen suomalaista luontoa ja suomalaisuutta värikkäästi kuvaavasta musiikistaan. Hänen musiikissaan on loputtomasti värejä, tunnelmia ja mielialoja, toisaalta syvää melankoliaa ja synkkyyttä. Äidin perintöjä oli myös pyrkimys täydellisyyteen. Äiti oli todennut, että ei kukaan kysy kuinka kauan työtä on tehty vaan kuka se on tehnyt. Toivo Kuula ei koskaan jättänyt käsistään mitään puolivalmista.

Kesä oli Kuulalle tärkeä vuodenaika. Se oli vapauden ja luonnonpalvonnan aikaa. Auringon täytyi saada polttaa iho ruskeaksi, tuulen ahavoittaa kasvot eikä herraskaisuutta siedetty. Vuonna 1915 Kuula löysi siis ihanteellisen paikan kesän viettoon Muuramen Alhonsaaresta. Täällä kaukana keskuksista, puolentoista peninkulman päässä Jyväskylästä Kuula vietti vasta vihityn vaimonsa Alman kanssa unelmiensa kesää. Alma Kuula kirjoittaa tuosta kesästä tyttärensä toimittamassa päiväkirjassaan: ”Ihana oli kesämme Alhonsaaressa, joka on kaunis rauhallinen saari Muuratjärven rannalla. Sinne mennään laivalla Jyväskylästä Muuramen kylään ja siitä sitten puolitoista kilometriä soutaen. Talo on korkeahkon kukkulan päällä, josta on erittäin kaunis näköala järvelle. Meillä oli siellä kaksi kamaria ja suuri kuisti. Mutta ulkonahan me olimme suurimaan osan päivää. Toivo osti siellä sievän pienen tervaveneen ja sillä kävimme kalastamassa. Me lauloimme, uimme ja nautimme vapaassa luonnossa”.

Toivo Kuula siis kuvassa oikealla

Suomen itsenäisyyden julistaminen 6.12.1917 otettiin koko maassa riemulla vastaan, mutta levottomuudet jatkuivat. Vappu 1918 oli viipurilaisille ilon ja surun päivä. Oli päästy kevääseen, jota Kuula oli kiihkeästi odottanut ja josta oli lapsuudestaan asti uneksinut: Hän sai kokea vapaan, suomalaisen Suomen. Veljessota oli Viipurinkin kohdalta ohi. Viipurilaisten surun jakoi kuitenkin kohta koko Suomi. Toivo Kuula kuoli 18.toukokuuta 1918 Viipurin lääninsairaalassa. Hän haavoittui vappuyönä riidan päätteeksi sisällissodan jälkeisessä valkoisten voitonjuhlassa. Voitonjuhla menetti tunnelmastaan, mutta vielä enemmän menetti juuri itsenäistyneen maan säveltaide. Silminnäkijöiden kertoman mukaan juhlasta poistuvan Kuulan perään syöksyi kaksi hurjistunutta jääkäriä. Toinen veti esiin pistoolinsa. ”Älä ammu, se on jääkärin marssin säveltäjä”, häntä yritettiin rauhoitella. Marssin säveltäjä tosin oli Sibelius, mutta nyt viimeistään valkeni kaikille paikalla oleville kenestä oli kysymys. Kuulan kohtalo oli kuitenkin sinetöity. Hänet on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle.


Toivo Mikael Kuula ja talon nykyinen omistaja Olavi Mehtola


Toivo Kuula sävelsi lampaanpolskan. Mutta kenen lampaat polskassa kirmaavat, sitä on pohdittu Keski-Suomessakin hartaasti ja pitkään. Lampaanpolska piirtyi nuoteiksi v. 1915, jolloin Kuula vietti kesää Muuramen Alhonsaaressa. Ehkä sävelen syntyessä Kuulan silmien edessä välkkyi Muuratjärven pinta, sieraimiin kantautui rantasaunan savu ja huumaavasti tuoksuvien keskikesän kukkien lumo. Kuula tulkitsi musiikillaan suomalaisten tuntoja taidolla ja tunteella, johon moni muu ei ole kyennyt.

Lähteitä ja kirjallisuutta:
Virta venhettä vie – Alma Kuulan päiväkirja
Toivo Kuula – Tuomi, Elmgren, Heinonen
Vanhat lehtileikkeet ja useita lähteitä internetistä

Vanhat valokuvat Alhonsaaren nykyisen omistajan Olavi Mehtolan kokoelmista,
tämän päivän Kuula – rekonstruktiot kuvasi Rilla

Onko tässä aito vai valekuula Alhonsaaren talon kuistilla?