Autoilun hurmaa osa 2

Joinakin aamuina olisi parempi jäädä vuoteeseen lämpimän peittoalueen sisäpuolelle. Jalka valvottaa toisina öinä ihan kiitettävästi ja tänään suunnitelinkin, kun ei aamusta ollut tiedossa säätämistä mihinkään suuntaan, että eskarilaisen vietyäni vedän uudestaan peiton korviini. Mutta toisin kävi. Nyt yritän pitkät villasukat jalassa lämmetä aamun koettelemuksesta.
Tämä aamu oli kuitenkin myös hyvä osoitus siitä, että enkeleitä on olemassa.

Ihan täällä maan päällä.

Nakkasin ysiluokkaisen kouluun. Samantien tuli puhelu, että jos reppu ei ole autossa, se on kotona. Siellähän se. Eskarilaisella ei vielä ollut kiire, joten kaasuttelimme hakemaan repun.
Ollessamme taas takaisin kylänraitilla auto alkoi pitää kummaa kolinaa. Harkitsin jo puhelun ottamista Turkuun matkalla olevalle siipalle, joka oli viettänyt pari päivää auton alla, että mitä kummaa hän on tehnyt kun kolinat ja rominat vain pahenevat. Onneksi en ehtinyt palkita autonkorjaajaa kannustavalla puhelulla, kun samantien auton perä suorastaan tipahti ja matkan teko katkesi siihen paikkaan. Ehdin ohjata auton osittain jalkakäytävälle, jossa onneksi ei ollut ketään.

Auton vieressä oli rengas. Se kohta, missä renkaan olisi kuulunut olla, oli tyhjä.

Tuskin ehdin itse autosta ulos, kun sekä eteen että taakse parkkeerasi auto. Kaksi vanhemmanpuoleista herrasmiestä tuli oitis tarjoamaan apuaan. Toinen käski hypätä hänen kyytiinsä eskarilaisen kanssa ja toinen alkoi touhuta tunkkia peräkontistaan. Saman tien paikalle tuli Kaisa, joka kysyi voiko hän viedä eskarilaisen. Kiitos, Kaisa! Koska auto oli toiselta puoleltaan jalkakäytävällä, tunkin voima ei riittänyt nostamaan autoa riittävän korkealle. Mersussa tunkki piilottelee niin ovelassa paikassa, että jäi meiltä siinä vaiheessa löytämättä.

Hoksasin, että Ermon ja Hilkan koti on kerrostalon ylimmässä kerroksessa aivan kohdallemme. Kohta Ermo jo kiikuttikin tunkkia paikalle. Hilkalta sain vähän myöhemmin hansikkaat, sillä pakkasta oli kuusi astetta ja kun olin vain lähtenyt äkkiä vientireissulle, ei asianmukaisia varusteita tietenkään ollut mukana. Tunkkien teho ei riittänyt vieläkään. Toinen enkeleistäni sanoi, että kyllähän se terveemmillä miehillä olisi jo rengas paikallaan, mutta hän on ollut jo kaksikymmentä vuotta eläkkeellä pumpun takia ja toisella enkelillä oli kuulemma niska ja selkä ihan sökönä. Aloin pelätä, että kohta tarvitaan nitroja hinurin lisäksi ja yritin toppuuteella miehiä ja mietin ketä voisin soittaa paikalle.

"Kyllä on tämä Muuramen kylätie pahempi kuin Mannerheimintie tähän aikaan aamusta", toinen miehistä totesi. Autoja suihkikin molemmista suunnista jäisellä ja polanteisella tiellä. Sydänvaivainen auttajani kävi välillä lämmittelemässä jäätyviä näppejään oman autonsa lämmityslaitteen edessä. "Vähän kaminan edessä lämmittää niin kyllä se siitä", hän kuittasi estelyni touhun jatkamisesta. Onneksi Hilkan antamat hansikkaat olivat yhdenkoon neulesormikkaat ja hän lopulta suostui ottamaan ne näppiensä suojaksi. Mersun oma tunkkikin löytyi lopulta. Punaisen auton enkeli oli ehtinyt hakea kotoaan järeämmän tunkin, mutta sitä ei tarvittu. Hän oli myös ajellut vähän taaksepäin tuloreittiäni ja löytänyt osan matkanvarrelle tippuneita pulteista. Loput lainattiin toisista renkaista.

Tunti ja kymmenen minuuttia, niin mersussa oli taas lakisääteiset neljä rengasta alla.

Yhtäkkiä valkoisesta autosta näkyi vain perävalot. Toinen enkelini pakeni paikalta tehtävänsä täytettyään ennenkuin ehdin edes kiittää häntä aamuni pelastamisesta. Mutta sain molemmista autoista rekisterinumerot ylös. Tuollaisia tekoja ei tehdä ilman seuraamuksia. Kyllä tässä maailmassa aina joutuu vastaamaan tekosistaan.

Hyvässä ja pahassa.