Kivinavetassa on juhlatunnelmaa

Löysin taannoin juttukeikalla niin ihastuttavan paikan juhlien viettoon, että en toki malttanut odottaa viisikymppisiä, vaan päätin juhlia sitä, että puoliväli yhdeksääkymmentä tulee täyteen. Tosin jo nelikymppisillä oli asiasta ollut ensi ajatuksia, koska juhliminen vaan kun on niin mukavaa. Niinpä kutsu lähti neljällekymmenelleviidelle vieraalle. Ilahduttavan hyvin he pystyivät paikalle saapumaan niin läheltä kuin kauempaakin. Sillä vieraat tekevät juhlasta juhlan.

Kuvat by Rilla

Tuomiston tilan pihapiirissä aika on pysähtynyt sadan vuoden taakse. 1970 – luvulla lähti viimeinen hevonen, mutta juhlatilaksi muuttuneessa navetassa on edelleen lehmien juottokaukalot tallella. Navetta olisi upea paikka keskiaika – tai viikinkijuhlien viettämiselle.

”Kun aloimme vuokrata tiloja juhlatiloina, joku kysyi miten olemme onnistuneet navettamaisuuden? Nauroimme, että emme ole edes pyrkineet siihen, periaatteena on ollut säilyttää vanha miljöö mahdollisimman alkuperäisessä asussa. Täällä voi viettää vanhan ajan maalaishäitä. Tarjoilun voi järjestää miten haluaa, tilata pitopalvelun tai järjestää sen itse”, tilan emäntä Marja Kauppi toteaa. Tilan vanhimman rakennuksen 1700 - luvulta peräisin olevan aitan edessä onkin vihitty monia pareja.

Lauri pitämässä juhlapuhetta, jossa ei ylisanoja säästelty


Navetassa voi kesäaikaan järjestää juhlia lähes 200 hengelle. Sen verran mahtavan kokoinen navetta on, että sen teko kävi ylivoimaiseksi silloiselle isännälle ja paikka meni myyntiin. Marjan isoisän isä osti tilan pakkohuutokaupasta. ”Vuonna 1821 tila on erotettu Sipilän tilasta erilliseksi tilaksi. Navetta valmistui vuonna 1897, samana vuonna kuin Jyväskylän rautatieasema ja kaupungintalo. Kivinavetat olivat tuohon aikaan suosiossa ja maatalous nousussa”, Markku Kauppi toteaa.

Paula ja Minna luovuttivat Ruotsin kuningashuoneen kuvakirjan vuodelta 2009 sekä Minnan taiteilemia tauluja. Jotain vitsikästä ilmeisesti Minna löysi kirjasta, koska juontaja Mikaeliakin niin naurattaa...

Tikkalan kyläläiset halusivat kunnioittaa perinteitä kypsän iän saavuttaneita onniteltavia kohtaan ja lahjoittivat neilikkakorin. Valokuvaaja Linssi hupun alta ikuisti sankarin laatikkokameralla kuten asiaan kuuluu.

Hevostallipäätyyn oli katettu herkkupöytä...

.....josta löytyi mm. Julian suussasulavaa kolmen suklaan kaakkua...



Takkatulen loimutessa oli helppo eläytyä Jaken laulaman rakovalkean tunnelmaan.

Kiitos kaikille mukana olleille!

Pekkarisen Maurin maukkaat puustit

MENESTYVÄN MIEHEN TAKANA ON USEIN NAINEN

Pullan tuoksu tulvahtaa vastaan jo ovella. Kiireinen ministeri on parhaassa paikassa mitä tietää maailman herkullisimpien korvapuustien äärellä.

Kuvat by Rilla

Kun Raija Pekkarinen lähti viikon ulkomaan matkalle, hän leipoi sitä ennen pakastimeen 249 minikorvapuustia. Kotiin palatessa ammotti pakastin pullien osalta lähes tyhjyyttään. Korvapuustien lisäksi ministeri oli kotona ollessaan syönyt henkensä pitimiksi kaurapuuroa. Mauri Pekkariselle hyvä pulla on lähes elämän ehto. ”Jo ensi treffeillä kysyin Raijalta, osaatko leipoa korvapuusteja”, Pekkarinen väittää. Vastaus oli ilmeisesti myöntävä, sillä jo 37 vuotta Pekkarinen kertoo olleensa uskollinen vaimolle ja tämän korvapuusteille. ”Avioliitto vaatii paljon, että se kestää näinkin kauan. On ollut pakko tämäkin taito opetella. On kuitenkin ollut aikoja, jolloin pulla ei ole maistunut. Silloin mietin mikä on pielessä”, Raija Pekkarinen hymyilee.



Raija Pekkarisen leipomat puustit on tuotekehitelty viimeiseen asti. ”Vilpittömästi voin sanoa, että aivan samanlaisia en ole saanut missään”, kehuu Mauri. Leipomisen hoitaa Raija, mutta viimeisen silauksen niille antaa usein Mauri. Taikina on perusohje, joka löytyy jauhopussin kyljestäkin, mutta vuosikymmenten kokemuksella syntyy erikoisen maukkaita, minikokoisia korvapuusteja, jotka kaikki Pekkarisen juhlissa tai kotona vierailleet muistavat. ”Jos Mauri on Helsingissä, kun leivon, puhelimessa saattaa tulla ohjeita”, Raija kertoo. ”Pulla ei saa nousta liikaa ja oleellista on, että se voidellaan vielä uunista ottamisen jälkeen nesteellä, joka koostuu kuumasta kahvista tai vedestä ja siihen sulatetusta sokerista ja vaniljasokerista. Pullaa ei myöskään saa paistaa liian kauan, että se ei kuivu”, Pekkarinen selvittää.




”Olen jonkin aikaa korvannut korvapuustin täytteessä voin margariinilla, sen verran täytyy kolesterolia ajatella”, terveydenhoitajana työskentelevä Raija kertoo. ”Ahaa, nyt sen vasta sanot. Entä, jos en enää syö”, Pekkarinen uhkaa. Uhkaus on tehoton, sillä käsi käy kahvipöydässä pullalautasella tasaiseen tahtiin. Neljännen lapsen syntymään asti taikina tehtiin käsin, sitten taloon hankittiin yleiskone. Nyt pullan syönnin riemua ovat jakamassa lasten lisäksi jo kuusi lasten lasta, jotka piipahtavat mummilaan tuon tuostakin. Niinpä nytkin tupsahtavat Elvi ja Selma äitinsä kanssa paikalle.






Mauri Pekkarinen on mies, jonka virta vain näyttäisi lisääntyvän iän myötä. Irvileuat ovatkin veistelleet, että kytkemällä Mauri valtakunnan verkkoon ei tarvita uutta ydinvoimalaa. Elämässä pitää kuitenkin olla muutakin kuin politiikkaa. Kiireisen ministerin voimanlähde onkin kiinteästi yhtä pitävä perhe. Tulee mieleen, että Iltapäivälehdet olivat juuri repineet otsikoita räyhäävästä ministeristä, kun jostain päin taloa kuuluu keinutuolin natina ja hyräily ”papan oma kulta, papan oma kulta”. Iiro Viinasen takavuosina lanseeraamalle termille voisikin keksiä positiivisemman merkityksen. Mikäli pekkarointi, kotiin päin vetäminen merkitsee perheen ykkössijalle laittamista, se on ministeritason miehellekin vain plussaa.

Sympaattinen jouluihminen Mauri Kunnas

Tässä hän on: Suomen virallinen joulupukki. Harmi, että mukana tuomamme lakki ei mahtunut Kunnaksen päähän. Kunnas - kuvat by Rilla

Mauri Kunnas on valtakunnan virallinen joulupukki ja epäilee, että lapset kohta lähettävät Korvatunturin sijasta kirjeensä hänelle. Epäilys ei ole aiheeton sillä Kunnaksen vuonna 1981 julkaistua Joulupukki - kirjaa on käännetty jo 25 eri kielelle. Kunnaksen menestystarina alkoi 30 vuotta sitten julkaistusta Suomalaisesta tonttukirjasta. ”Virkani puolesta minun täytyy uskoa joulupukkiin edelleen”, virnistää Suomen rakastetuimmaksi nykytaiteilijaksi äänestetty Kunnas.

Mauri Kunnakselle tonttu on aivan todellinen olento, vaikka niitä ei enää näykään, koska ne ovat kirjailijan arvion mukaan menneet kaikki Korvatunturille töihin. Ja siellähän ne uurastavatkin mikäli Kunnaksen rakastettuja kirjoja on uskominen. ”Tonttu on kiinnostava ilmiö ja kolmekymmentä vuotta sitten ryhdyin tutkimaan tonttujen elämä oikein todenteolla”. Seuraavan tarinan Kunnas onkin saanut kertoa noin tuhat kertaa, siis sen miten Suomalainen tonttukirja ja Kunnaksen lastenkirjaura 30 vuotta sitten sai alkunsa. ”Pohdin appivanhempieni kanssa minkälaista tonttuhistoriaa tonttukäsitteen takana piilee. Anoppi oli kirjastonhoitaja ja toi kohta kasan tonttulähteitä mm. Martti Haavion Suomalaiset kodinhaltijat”. Kunnas huomasi, että aiheesta saisi lastenkirjan. Muutaman kuvan kanssa Kunnas marssi kustantamoon ja häneltä kysyttiin, paljonkohan tällaista kirjaa myytäisiin. Heti ei kustannussopimusta syntynyt, mutta jonkin ajan kuluttua Kunnas sai Otavalta mieluisan puhelun. Suomalainen tonttukirja sai lentävän lähdön, sitä ostettiin hetkessä yli 16 000 kappaletta, mikä on ainutlaatuinen juttu. Joulu oli tulossa ja kaikki lehdet halusivat kuvia tontuista. Eikä tonttukirjan julkaisemisesta kulunut kuin muutama vuosi, kun päivänvalon näki Joulupukki, joka on maailmalla ylivoimaisesti tunnetuin Kunnaksen kirja. Maailmanmenestys tuli kertarysäyksellä ja teki Kunnaksesta Suomen virallisen pukkiasiantuntijan.

Tässä peukku joululle

Kunnas rakastaa joulua omien sanojensa mukaan aivan tolkuttomasti. Se näkyy hänen kirjoissaan, joista kuusi on suoranaisesti jouluaiheisia ja melkein toinen mokoma löytyy teoksia, joissa se on jotenkin mukana. ”Tuo joulusta hullun lailla tykkääminen on kai jonkunlainen geenivirhe, sillä myös tyttäreni ovat todellisia jouluihmisiä. On vaikea selittää miksi suomalaiset pitävät joulusta niin paljon. Sitä voisi verrata tulen katsomiseen. Emme tiedä miksi jaksamme katsoa elävää tulta, mutta arvelen, että kun olemme tuhansia vuosia tuijottaneet sitä luolissa, siinä on jotain tuttua ja turvallista. Joulu ajoittuu vuoden pimeimpään aikaan. Uskon, että jo ammoisina aikoina on juhlittu pimeän ajan ja talven taittumista. Jouluna menneet ajat ja sukupolvet ovat erityisesti läsnä”, Kunnas pohtii.

Tämä kuva kirjasta Kaksitoista lahjaa joulupukille kertoo siitä, miten Kunnas kirjaa tehdessään katseli paljon Carl Larssonin kuvia.

Kunnaksen kirjoista löytyy paljon yhtymäkohtia kirjailijan omaan lapsuuteen. Tämän talon esikuvana on ollut kenkäverstas, jonka nimi oli Veljekset Pohja. ”Kello on neljä jonain joulukuun päivänä ja ihmiset lähtevät töistä. Eivät he kyllä tuolla lailla liukastelleet miten joulupukille kuvassa on käynyt”, Kunnas kertoo.

Kunnas vannoo monien jouluperinteiden nimeen, mutta joulusaunaa hän ei pidä mitenkään merkittävänä tapahtumana, koska ei ole saunaihminen. Joululahjat sen sijaan ovat tärkeitä. ”Lahjoja on aina paljon. Joskus tulee jopa huono olo, tarvitseeko niitä olla niin valtavat määrät, mutta meidän lahjat ovat kyllä nykyisin kirjavoittoisia”. Kaikkein rakkain muisto on kahdeksanvuotiaana saadusta lahjasta, viewmaster- katselulaiteesta, jolla katseltiin kolmiulotteisia kuvia. Se oli jotakin aivan ihmeellistä niinpä Kunnas kerää kiekkoja vieläkin. ”Joka vuosi myös jännitettiin saadaanko lahjakortti seuraavan vuoden Aku Ankoista. Myöhemmin aloin ostaa itse itselleni lahjoja, varmistin että saan varmasti hyviä ja mieluisia paketteja”., kirjailija muistelee. Jouluateriaa ajatellessaan Kunnas lähes herkistyy. ”Kaikilla perheenjäsenillä siinä omat suosikkinsa, minulla rosolli ja laatikot. Jouluruoat valmistaa lähinnä vaimoni Tarja, mutta toki yritän seistä lähistöllä valmiina palvelukseen, jos voin auttaa kokkia jotenkin. Ai jai kyllä se on hienoa, kun pääsee taas kohta joulupöytään”, Kunnas hehkuttaa. Joululaulut ovat olleet Kunnakselle aina yksi tunnelmantekijä. ”Poikien kanssa luistinkentän pukukopissa laulettiin kaikki joululaulut mitä muistettiin, Tiernapoikia myöten”. Nykyisin Kunnaksen kodissa soivat perinteiset Anglo - Amerikkalaiset joululaulut esimerkiksi Dean Martinin ja Nat King Colen esittäminä. Suomalaisista kelpaavat perinteiset laulut kuten ”En etsi valtaa loistoa”. Yksi suosikeista on ehdottomasti Nissepolkka.

Vuonna 1987 Kunnas teki itselleen kaikista rakkaimman kirjansa. Kaksitoista lahjaa joulupukille vetosi myös lukijoihin sillä sitäkin on käännetty yli kymmenelle eri kielelle. Kirja on värikäs ja täynnä yksityiskohtia sekä juonen käänteet herkullisia. ”Kirjaa on kiitelty suomalaishenkiseksi, mutta oikeastaan siinä on paljon ruotsalaisuutta. Katselin kirjaa tehdessäni paljon Carl Larssonin kuvia”, Ruotsi-fani Kunnas paljastaa. Kirjan kuviin on kätketty paljon omaan lapsuuteen liittyviä asioita. Kunnas ajatteli ensin, että kirjasta tuli liian kirjava, mutta myöhemmin siitä tuli kirja, johon hän on tänä päivänäkin vielä tyytyväinen. ”Joitakin omia kirjoja hävetti lukea iltasatuina, kun näki virheensä niin selvästi”.

”Haaveena on tehdä vielä yksi kirja joulupukista”, Kunnas toteaa. Hänellä on tunne, että kaikkea ei ole vielä joulupukistakaan kerrottu. Mutta ilman uutta joulupukkikirjaakin ei ole vaikea arvata, että Kunnaksen kirjoja kääritään joulun aikaan paketteihin huimia määriä. Eikä se ole ihme. Mauri Kunnas on syntynyt piirtäjäksi.

Joulupukilla on kirjasto – ja tutkimushuoneessaan melkoinen määrä erilaista kirjallisuutta. Karttakirjoista ”lelukatalookeihin” asti.

Lokakuun helmiä

Koska blogi oli lokakuun syyslomalla, on aika tehdä katsaus mitä lokakuussa tapahtui.

(Minna-kuvat by Rilla)

Tulevana jouluna kuvataiteilija Minna L. Immosen kädenjälki näkyy korttien lisäksi myös joulupostimerkeissä. Immosen suunnittelemat merkit päätyvät myös Japaniin Seasons Greetings -merkeiksi ensimmäisinä suomalaisina postimerkkeinä.

Tekstiviestit ja sähköpostit eivät ole lamaannuttaneet suomalaisten innostusta joulukorttien lähettämiseen. Joulukuussa käynnistyy perinteinen korttien postituskarnevaali, jolloin Suomesta lähtee lajittelukeskuksen kautta maailmalle noin 50 miljoonaa joulukorttia. Tämän vuoden joulumerkit ilmestyvät 6.11. Tarrapohjaisessa 1.lk:n ikipostimerkissä hehkuu punainen amaryllis. Toisessa joulukorttitaksan mukaisessa postimerkissä keikistelee herttainen tyttönen omenoineen sekä herkkä jouluinen ovikranssi, jotka ilmestyvät parina. Merkkien lisäksi postin valikoimiin kuuluvat Minnan kuvittama ensipäiväkuori leimoineen ja merkkien tunnelmiin sopiva joulupostikorttisarja.

Joulu on ollut Minnalle aina tärkeä ja rakas aihe, niinpä kuvitustehtävä tuntui erityisen kiinnostavalta. Aivan ensikertaa hän ei merkkiasialla ole sillä hän kuvitti ystävänpäivämerkit vuonna 2000. Korttien ja julisteiden maailmasta taiteilija on laajentanut repertuaariaan kalentereihin, kirjojen ja Arabian valmistamien astioiden kuvitukseen.

Viime joulun alla Minna sai puhelun postimerkkikeskuksen johtaja Markku Penttiseltä. Penttinen pyysi taiteilijaa palaveriin Helsinkiin Japanilaisten osoitettua kiinnostusta Immosen merkkeihin. ”Toki lähdimme, vaikka sinä jouluna jäivät sitten lanttulaatikot tekemättä”, joulun perinteiden nimeen vannova Minna naureskelee. Japanissa on asukkaita 140 miljoonaa, niinpä merkeistä on otettu siellä huima painos.

Tänä jouluna jokainen suomalainen pitää Minnan taidetta kädessään lähettäessään tai saadessaan kortin. ”Se tuntuu mukavalta ja rohkenen toivoa, että kun taantuma ehkä vähentää suurempia muistamisia, kortti ainakin lähetetään”, joka jouluksi viisikymmentä uutta joulukorttimallia luova taiteilija arvelee.

Taiteilijaäidin kodissa ei ole mitään minimalistista. Kodikkuus on sisustuksen avainsana. ”Tykkään kyllä jonkun toisen kotona selkeästä ja modernista tyylistä, mutta en viihtyisi sellaisessa ympäristössä omassa huushollissani. Tiedän, että jos karsisin tavarat minimiin, alkaisin kohta kerätä ryhmiä johonkin”, Minna kertoo. Monia esineitä hankitaan useita kappaleita, mutta niiden sijoittelu keskitetään ryhmiin eikä niitä ripotella ympäri kotia. Valkoiset seinät toimivat rauhoittavana taustana värikkäille tauluille, esineille ja astioille.

Koska ollaan kuvataitelijan kotona, esillä on perheen äidin töitä monen vuosikymmenen ajalta. ”Lapsiperheessä on pakko olla toimiva ja käytännöllinen koti, mutta sen voi tehdä esteettisyydestä tinkimättä. Kun hakee yksityiskohtia ja rakentelee kokonaisuuksia, järjestelee samalla omia ajatuksiaan”, esteetikko kertoo. Niinpä asetelmat muuttuvat tiuhaan ja huonekalut vaihtavat tämän tästä paikkaansa. Silmä poimii lukemattomia kauniita ja kekseliäitä yksityiskohtia. Talossa on runsaasti erilaisia ikkunoita huoneista toiseen. Myös monet peilit tuovat tilantuntua ja avaruutta.

Osa tavaroista on kaapeissa lasiovien takana, mutta paljon esineitä on esillä hyllyillä tai seiniin kiinnitettyinä. Niinpä pölyjen pyyhkiminen on kova homma. ”Näin runsaan sisustuksen kanssa eläessä on tykättävä siivouksesta. Liikunkin luutu kädessä usein kotona ollessani, mutta otan sen hyötyliikunnan kannalta. Ei tarvitse lähteä kuntosalille, kun lähes joka päivä sisustaessaan kurkottelee ja kyykistelee”, Minna naureskelee. Hänelle koti ja sen sisustaminen onkin tärkein ja rakkain harrastus.

Hanna Sumari on suosittu juontaja ja sisustusohjelmien vetäjä. Tällä kertaa hän otti kantaa keittiön suunnitteluun. Vaikka moderneja keittiöitä esitellään

paljon, Sumari kertoo kokemuksesta, että lempeä, hivenen romanttinen keittiö on edelleen suomalaisten mieleen. Olipa keittiön tyyli mikä hyvänsä keittiössäkin toimiva vakiovinkki sisustusneuvoja kyseleville Sumarilla on: ”Siivotkaa kodistanne pois kaikki turha ja etsikää suosikkiesineillenne oikea paikka. Se tuo kodistanne parhaat puolet esiin eikä edes maksa mitään”!

HYVÄ RUOKA SYNTYY YKSINKERTAISISTA AINEKSISTA

Sami Garamin mielestä kuka tahansa osaa tehdä hyvää ruokaa. Niinpä hänellä on missio siitä, että ihmiset valmistaisivat enemmän ruokaa kotona; yksinkertaisista, mutta laadukkaista aineksista.

Garamin kolmilapsisessa perheessä kaikki osaavat kokata. ”Mun skidit on jo sen verran isoja, että voin sanoa niille, että duunaa vaikka hyvä munakas”, Garam toteaa. Hänen mielestään raaka-aineiden ei tarvitse olla kovin erikoisia eikä ruoanlaitto saa olla liian monimutkaista. Raaka-aineet voivat olla aivan yksinkertaisia, mutta niitä voi käyttää monipuolisesti ja mielikuvituksella. ”Tarvittavat ainekset pitää löytää lähikaupasta. En halua, että reseptinlukija säikähtää, että hän ei edes tiedä kaikkia aineksia, jota ruokaan tarvitsee ja ei voi tehdä sitä”, ruokajuttuja moneen mediaan kirjoittava Garam toteaa.

Keittokirjoja on Garamin uunista putkahtanut ulos jo seitsemän. Ne ovat erilaisia, mutta ruokafilosofialtaan yhteneväisiä teoksia. Garamin tärkeimmät visiot tulevat niissäkin esiin: Herkullisuus, ymmärrettävyys, ruoka-aine saatavuus ja yksinkertaisuus. Myös yksinkertainen ruoka voi olla maukasta, kun kokilla on taito hyppysissä ja hellan vieressä oikeat ainekset ruoan valmistamista varten.

Foto Rillan

Pian kaksi vuosikymmentä työkseen kokanneen Garamin lempiruoka on yllättäen yksinkertaiselta tuntuva spagettibolognese. ”Mutta se ei mene sillä tavalla miten suurin osa suomalaisista varmaan kastikkeen tekee. Jos minulla on kastikkeessa puolikiloa jauhelihaa, on pannussa ainakin kilon verran kaikkea muuta. Usein haudutan ruokaan kasviksia ja yrttejä. Suolaa ei ruokaan useinkaan tarvitse lisätä. Mieluummin teen maun jollakin muulla: Sokerilla, etikalla tai viininlorauksella”, Garam selvittää.

”Vaikka olenkin stadilainen, kuljen mielelläni muualla Suomessa tekemässä ruokaa ja aistimassa tuulia. Ruokaohjeita tehdessä pitää muistaa, että Stockmannin herkkua ei ole kaikkien lähikulmilla”, Garam toteaa. Energinen ja esiintymistaitoinen kokki on ehtinyt hämmentää jo monenlaisia liemiä. Tv- ohjelmia, messuesiintymisiä ja kokkikurssien järjestämistä riittää. Garam on stadintanut Aku Ankkaa, Asterixia ja jopa Aleksis Kiven Seitsemää veljestä. Yksi Garamin kirjoista on suunnattu isille. Tuoreen isän kirjassa annetaan neuvoja lapsiperheen arjen pyörittämiseen – jotta sille ruoanlaitolle ja yhdessä kokkaamisellekin jäisi aikaa.

Kulinaristina ja ruoan valmistamisen ammattilaisena Garamilla on motto, josta hän ei ole valmis tinkimään: ”Syömistä en vähennä, mutta liikuntaa voin harrastaa enemmän”.

Alexander Stubb näytti aika orvolta istuessaan ensin yksin ministerin aitiossa

Pääministeriksi pääministerin paikalle

”Kenen lieneekään tuoli, mutta olkoot kamppeet siinä vähän aikaa”, mutisin tyhjässä täysistuntosalissa ensimmäisellä käynnilläni eduskunnassa vuosia sitten. Olimme astuneet sisään jostakin sivuovesta ja tuoli sattui ensimmäisenä eteen. ”Se on kyllä pääministerin paikka”, totesi haastateltavani ykskantaan.

Lokakuisella käynnilla Arkadianmäellä kuulin, että täysistuntosaliin ei ole enää sen tyhjillään ollessa asiaa. En tiedä liekö pääministerin pallia yritetty ylenmäärin valloittaa vai mikä lienee syynä. Tosinhan pääministerin paikalle olisi tulijoita päätellen siitä innokkuudesta, jolla Vanhasta on yritetty kampittaa. Suullinen kyselytunti tuokin paikalle ennen näkemättömän määrän median edustajia. Oli tarkoitus äänestään pääministerin luottamuksesta. Myös alakerran väki pysyi paikoillaan yllättävään pitkään paikalla -napin painamisen jälkeen. Muistelin erästä kertaa, jolloin nuhteettomin edustaja oli yllättäen Toni ”Viikinki” Halme, joka istui paikoillaan kuin rippikoulupojat sivuilleen vilkuilematta. Vieressäni istuva nainen avautuu kertomalla olevansa Sauli Niinistön fani ja käyvänsä seuraamassa tämän nuijimat suulliset kyselytunnit joka ikisen. ”Laita tämä lehteen”, nainen sanoo ja esittelee itsensä Paulaksi.

Vanhanen selittää ja salamat räiskyvät

Ujona julkisuudessa

Leena Harkimon jäänsiniset silmät, pitkän huiskea ja ylväs olemus saattavat muodostaa mielikuvan ylpeästä ja viileästä bisnesladysta. Pidättyväisen käytöksen alle kätkeytyy kuitenkin ujo ja lämmin nainen. Ujouden voittamiseksi Harkimo on ottanut vastaan aina uusia haasteita.

”Työelämässä arvostetaan nykyisin sosiaalisuutta, kuuluvuutta ja näkyvyyttä. Mutta itse asiassa ujo voi keskittyä paremmin työntekoon kun taas hänen sosiaalisempi kollegansa nauttii ehkä kahvihuonekeskusteluista. Ujot ovat usein huolellisia ja pitkäjänteisiä ja pyrkivät hyvään laatuun työssään. Ujous on persoonallisuuden osa eikä automaattisesti johdu huonosta itsetunnosta. Itse olen hyväksynyt ujouden osaksi itseäni, mutta olen tietoisesti tarttunut uusiin haasteisiin, jotta ujous ei hallitsisi elämää”, Harkimo selvittää. Hän uskoo, että monen urakehitys voi jäädä tietylle tasolle ujouden takia. ”Mielestäni on kuitenkin inhimillistä, että reagoi yllättäviin tai hämmentäviin tilanteisiin esimerkiksi punastumalla. On luonnottomampaa ellei mikään hetkauta”, Harkimo toteaa. Hän muistaa vielä ensimmäisen puheenvuoronsa kansanedustajana suuressa täysistuntosalissa. ”Hyvin valmistautuneena se oli kuitenkin aika miellyttävä kokemus”.

Harkimo on totuttu näkemään yhtenä linnanjuhlien kaunottarena puvuissaan, jotka ovat usein Jukka Rintalan käsialaa. Tuoreena kansanedustajana Harkimo sai pukeutumisneuvoja SDP:n kansanedustajalta Tarja Haloselta. He istuivat ensimmäiset päivät istuntosalissa vierekkäin, koska olivat aakkosjärjestyksessä peräkkäin. ”Valtiopäivien avajaiset olivat tulossa ja kysyin Haloselta kuinka sinne pitäisi pukeutua. Halonen katsoi minua päästä varpaisiin ja sanoi ”Tuo on oikein hyvä. Puseron voisit kyllä vaihtaa”, Harkimo muistelee. Halosesta tuli sittemmin ulkoministeri Paavo Lipposen hallitukseen ja Tasavallan Presidentti.

”Se minkä kuvan julkisuuden henkilöistä saa, riippuu paljon median antamasta kuvasta. Ihmiset, jotka lukevat vain otsikot ja lööpit, voivat saada aivan vääristyneen kuvan ihmisestä. Otsikkoihin on voitu nostaa aivan merkityksettömiä pikkuseikkoja, joita haastateltava itse ei mitenkään erityisesti olisi painottanut”. Harkimo harmittelee, että haastattelijat ovat usein kiinnostuneempia hänen henkilökohtaisista asioistaan kuin esimerkiksi hänelle tärkeistä eduskuntatyön tavoitteista. Näitä ovat esimerkiksi naisyrittäjyyden edistäminen, Itämeren suojelu ja liikunnan hyväksi tekemänsä työ. Yrittäjäperheessä kasvanut kahden pojan äiti haluaa siirtää kotoa oppimiaan elämänarvoja myös omille lapsilleen: Empaattisuus, oikeudentaju, oikean ja väärän erottaminen. ”Oma napa ei saa aina olla se tärkein”, Harkimo toteaa.

Yhden syyn ujouteensa Harkimo arvelee piilevän siinä, että häntä ja hänen kaksoissiskoaan puhuteltiin takavuosina kaksosina eikä kohdeltu yksilöinä. Murrosiässä piti alkaa ikään kuin luoda omaa identiteettiään. ”Joskus jouduin muistuttamaan vanhempiani: ”Hei äiti, minä olen Leena”. Se oli aikamoinen irtaantumisprosessi. Kehottaisinkin omaan kokemukseen pohjautuen vanhempia huomioimaan kaksoset yksilöinä eikä vertailemaan heitä keskenään”, Harkimo toteaa. Leena oli Alamäen kaksosista se ujompi, joka puri hammasta, kun vieraiden saapuessa äiti huusi: ”Kaksoset tulkaas sanomaan päivää”. Harkimo arvelee, että kaksosuuden kokemus on kuitenkin varmasti lisännyt luonteeseen joustavuutta ja pettymysten sietokykyä. ”Olen samaa mieltä erään asiantuntijan kanssa siitä, että ujo lapsi on itse asiassa vanhemmilleen siunaus. Hän tarkkailee tilannetta ei syöksy suinpäin mihinkään”.

Harkimo toteaa, että ujous ei ole koskaan estänyt häntä tekemästä sitä mitä hän todella haluaa. Nelivitosena hän on nähnyt monta erilaista maailmaa. Mallina ja jääkiekkojoukkueen toimitusjohtajana työskentelyn jälkeen Harkimo on kolmatta kautta kansanedustajana. ”Viimeistään nelikymppisenä oppii hyväksymään itsensä kaikkine puutteineen sen, että ei tarvitsekaan tavoitella ikuista nuoruutta. Jokainen ryppy on ansaittu ja paras ikä on nyt. Onni on perimmiltään hetkessä läsnäoloa”, Harkimo toteaa.

Monimuotoinen Romania

Täytynee päästää blogi tauolta ainakin hetkellisesti, sen verran mielenkiintoisen reissun tein Unkariin ja Romaniaan Monican kanssa. Lensimme Budapestiin ja vietimme yhden päivän siellä. Budapest osoittautui kauniiksi kaupungiksi, johon olisi mukava palata ajan kanssa uudestaan. Siitä ehkä joskus oma bloggauksensa. Seuraavana päivänä Monican ”melkein serkku” Cuzapin kylästä tuli hakemaan meitä Romaniaan.

Loppumatka kylän liepeillä antoi jo ymmärtää mitä oli tulossa. Ohitimme kaakattavia hanhilaumoja, pellolta paimenen kanssa palaavia lehmiä, kuokat olkapäillä kulkevia mummoja ja heinä – tai ihmiskuormia vetäviä hevosia. Vähän väliä tien laidassa on ristillä lepäävän Jeesuksen kuvia. Niiden kohdalla kuljettaja teki ristimerkin. Välit yläkertaan onkin syytä olla kunnossa, sen verran heikossa kunnossa tiet paikoitellen ovat. Nyt on tosin presidentin vaalit tulollaan ja tietä kohennetaan. Vaalein jälkeen ei lapiota taatusti toviin kohoteta. Talot on rakennettu kivestä, sopivaa puuta ei ole kovin paljon tarjolla. Ei ole kauniimpaa ääntä kuin tulen rätinä takassa pitkän matkan jälkeen kylmän kosteassa talossa. Monican veli Silviu kantaa puita uuneihin. Muuta lämmitystä Monican, kuten ei monen muunkaan talossa ole. Ellet viitsi lämmittää, palellut kuin russakka. Monican äiti, Maria kattaa pöytään jäniksen paistia ja perunamuusia. Leivän päälle on tarjolla sianihraa, joka on kuulemma parempaa kuin voi. Maistamatta jäi, sillä kaupasta löytyi voita. Monican isä oli lasinpuhaltaja, hänen taidokkaita töitään on ympäri kotia. Hänen työpaikkansa, nyttemmin suljettu lasitehdas oli tunnettu violetista kristallista, jota ei juuri tehty missään muualla.

Monican Maria - äiti sekä Rousi-lehmä

Silviu ja Rousi

Seuraavana aamuna herään kukon kiekumiseen. Menee hetki ennen kuin tajuan, että kyse ei ole siipan kännykästä vaan aidosta kiekujasta. Itse asiassa valloillaan on kilpaa kiekuvien kukkojen konsertti sillä eiväthän naapurit kukot tahdo jäädä huonommiksi herättäjiksi. Meillä on suunta Monican paperiasioiden takia kaupunkiin heti aamulla. Aiomme liftata, mutta ne kaksi autoa, jotka sinne olivat menossa, ehtivät mennä nenän edestä. Niinpä otamme taksin. Sitä ennen kuitenkin vaihdamme naapurin kanssa poskisuudelmia ties kuinka monennen kerran. Alkaa jo suomalaiseltakin sujua. Siinähän ei itse asiassa tarvitse muuta kuin väistellä toisen suukkoa niin että se osuu poskeen. Täällä ei ole ilmeisesti kuultukaan sikataudista. Monica pussaillee taximiehenkin ennen kuin nousemme kyytiin. Sen voisi tehdä kyllä silkasta ilosta, että pääsee pois kuraiselta tieltä tihkusateesta. Onneksi tuo oli matkamme ainoita sadepäiviä. Taxisysteemi on kätevä. Kyytiin pääsee, jos tilaa on ja matka samaan suuntaan.

Monica ja hänen ystävänsä

Tämä presidenttiehdokas luottaa naisväen turhamaisuuteen. Katsoessaan läninkejä ikkunassa huomaavat he väistämättä hänen mainoksensa.

Ravintolassa huomaan, että kenkien kannat ovat lannassa. Kävimme ennen lähtöä Lucan kanssa katsomassa pupuja ja sinne pitää kävellä navetan läpi. Oradean kaupungissa lanta ei haise. Ihmiset ovat pääosin tyylikkäitä ja naiset hoippuvat korkeissa koroissa. Kaupunki on ulkoilmamuseo, jonka jugendrakennukset ovat upeita kuin saduissa. Jopa terveyskeskus näyttää prinsessa Ruususen linnalta. Kerjäläisiä on vain muutamia, ovat ilmeisesti lähteneet paremmille kerjuumaille Suomeen. Jopa Jyväskylässä heitä näkee enemmäjn, Helsingistä puhumattakaan.
Keskustan ostoskeskuksessa vierailtuaan ihmettelee kenellä on varaa ostaa täältä. 70% romanialaisista elää köyhyysrajan alapuolella. Tavara on Suomen tasoista ja ikävä kyllä sen hintaista. Tyypillinen palkka Romaniassa on kuitenkin vain 150 -200 euroa kuussa. Palaamme Cuzapin kylään taksilla, johon lähtee muitakin kyytiin. He jäävät kyydistä jo aiemmin. ”Toivottavasti eivät ota meidän pusseja”, mutisen, kun peräkontti aukeaa. Eräs täti nousee kyytiin matkan varrelta. Hänen istuttuaan takapenkille hänen miehensä alkaa ulkopuolella hyppiä ja hakata käsiään yhteen. Tokihan mies on varmaan iloissaan, kun vaimo sai kyydin, mutta arvelen Monicalle hänen olevan onnellinen, kun pääsee vaimosta eroon. ”Kaikkea sinäkin ajattelet”, Monica sanoo.

Toisena aamuna tekisi mieli käydä vääntämässä kaikilta lähiympäristön kukoilta niskat nurin. Onneksi taivas on pilvetön, on mitä kaunein kuvausilma. Kukot saavat ainakin toistaiseksi pitää henkensä. Viimeiset viinirypäleet ovat makeita ja päärynät mehukkaita. Saksanpähkinöitä on kerätty suuret vasulliset. Ylhäältä viininviljelysrinteiltä on huikeat näkymät yli kylän. Päivien mittaan tulee maistettua monenlaista, mutta täytyy todeta, että suolalla maustettu sian nahka ei saa vettä herahtamaan kielelle. Monica kehuu sen olevan kuin sitkeää karkkia. Uhkaankin jättää Monican Romaniaan, sen verran sujuvasti hän siihen kulttuuriin sujahtaa takaisin.

Monica herkuttelee siannahalla tätinsä luona

Lapsia syntyy Romaniaan yhä vähemmän. Eikä ihme, valtio ei tue lapsiperheen elämää juuri millään tavoin. Monican veli Florin ja hänen vaimonsa Magnolia asuvat kahden lapsensa kanssa kerrostalossa pienessä Marghitan kaupungissa lähellä Cuzapin kylää. Talon hissin lattia romahtaa pahaenteisesti astuessamme sisään. Hissin seinään on joku kirjoittanut ”Wellcome to hell”. Talo näyttäisikin nähneen parhaat päivänsä jo muutama vuosikymmen sitten. Perhe osti yhden makuuhuoneen asunnon vuonna 2000, eikä nyt ole varaa vaihtaa suurempaan, vaikka Florin tekee kahta työtä. Töiden ohessa hän on vielä opiskellut ekonomiksi. ”Valtio keksii koko ajan uusia veroja. Minun täytyy maksaa 2000 euroa siitä kun valmistun”, Florin kertoo. Se on suuri raha, kymmenesosa heidän asuntonsa arvosta. Magnolia oli aiemmin johtajana öljy-yhtiöllä, mutta on nyt äitiyslomalla. ”Kun jäin äitiyslomalle valtio ei pystynyt viiteen kuukauteen maksamaan äitiyspäivärahaa. Lapsilisä on kymmenen euroa kuussa ja vaipat tulevat maksamaan 40 euroa kuukausittain. Asiat voisivat kuitenkin olla huonomminkin”, Magnolia Maghiar toteaa. He ovat kuitenkin yhdessä onnellisia. Romaniassa ei ole Suomen kaltaista avioerokulttuuria. ”Jos ei ole hyvä niin sitten ei ole, siihen vain sopeudutaan”, Magnolia selvittää.

Kirjoitan iltaisin ajatuksia ja tapahtumia ylös. ”Onko sinulla hyviä muistoksia”, Monica kysyy ja sanoo, että en saa kirjoittaa mitään negatiivista Romaniasta. Kerron kirjoittavani vain tosiasioita. esimerkiksi sen, että ihmiset vaikuttavat pääosin tyytyväisiltä ja iloisilta ja pitävät huolta toisistaan.
Ja että olen jo oppinut sen, että ulkonaisilla olosuhteilla ja ihmisten tyytyväisyydellä ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa. Ihmiset Romaniassa ovat köyhiä, mutta pääosin onnellisia ja ystävällisiä, avoimia ja lämpimiä. ”Yhteisöllisyys on täällä aivan erilaista kuin Suomessa. Ongelmia puidaan yhdessä ja juhlat ovat yhteisiä. Me tahdomme juhlia jokaista pientä asiaa. Meillä on suonissamme latinalaista verta. Siksi olemme intohimoisia ja temperamenttisia ihmisiä. Meillä on voimakkaita tunteita ja näytämme tunteemme. Toivon, että en koskaan muutu”, sanoo Monica.

Pyhäinpäivänä käymme Monican isän haudalla. Silviu ja naapurin poika Adi ovat varustautuneet työvälineillä ja laittavat hautaa kuntoon. Adi löytää tieltä kirveen. Se saa jäädä siihen, vaikka arvelen, että sillä voisi olla seuraavana aamuna kukonlaulun aikaan käyttöä. Eräs saksalainen nainen haluaa välttämättä viedä meidät kotiinsa hautausmaalla käynnin jälkeen. Hän on liikuttunut, kun kuvaan häntä ja kysyy kuka kaikki ottamani kuvat maksaa. Illalla menemme meidän kunniaksemme järjestettyyn kansantanssiesitykseen kylätalolle.

Sunnuntaina lähden Marian kanssa kirkkoon. Ortodoksikirkon messu kestää yli kaksi tuntia eikä penkkejä ole.

Kaksikymmentä vuotta sitten 15 – vuotias Monica katseli vallankumousta televisiosta ja pelkäsi. Kukaan ei tiennyt mitä tulisi tapahtumaan vallan vaihduttua. Kansalle koitti vapaus, mutta uudeksi arvoksi nousi raha. Kahdenkymmenen viiden vuoden aikana Ceausescun hallinto oli vetänyt Romanian taloudelliseen, sosiaaliseen ja moraaliseen umpikujaan. ”Rahalla ja vain rahalla saat kaiken. Esimerkiksi opiskelu tuntuu turhauttavalta, kun arvosanat voisi ostaa myös rahalla. Ilman suhteita oikeisiin henkilöihin et tule toimeen. Vaalien läpimenijät tiedetään etukäteen”, Maghiar toteaa. Romanian kaikki ongelmat kietoutuvatkin lopulta koko yhteiskunnan suurimpaan kiusaan: Korruptioon. ”Aiemmin sanottiin, että ojennetaan raha pöydän ali, nyt kukaan ei piilottele, vaan raha annetaan suoraan käteen”, Monica hymähtää

Romaniasta puuttuu lähes kokonaan laaja keskiluokka. Suurin osa ihmisistä elää köyhyysrajan alapuolella. Rikkaat ovat ökyrikkaita Ceaussescun malliin. Suuruuden hulluuteen sairastuneen Nicolae Ceausescun rakennuttamana parlamenttitalo Bukarestissa on maailman toiseksi suurin rakennus. Korkeissa viroissa ovat edelleen entiset kommunismin johtohahmot ja korkeat virat on jaettu ystäville ja sukulaisille.

Sairaanhoitajaksi ja fysioterapeutiksi kouluttautunut Monica näki työskennellessään ambulanssissa ja ensiapuosastolla voimakkaasti korruption kaikessa raadollisuudessaan”, Jos tuli mummo, joka tukin pystyi hengittämään sydänkohtauksen takia, hän viimeisillä voimillaan kaivoi rahanipun taskustaan, että häntä hoidettaisiin kunnolla. Se tuntui äärettömän pahalta”. Monica halusi pojalleen Lucalle erilaista elämää ja päätti lähteä Suomeen. Monica oli luonut kontakteja länteen heti kommunismin romahdettua. ”Ymmärsin, että on muitakin tapoja elää. Elämä Suomessa oli aluksi vaikeaa. Kun ei ollut vakituista osoitetta, oli vaikea saada työtä, asuntoa ei kuitenkaan saanut, koska vakituista työtä ei ollut. Nyt elämä Suomessa näyttää valoisammalta. Toisinaan huomaan ihmisten suhtautumisen esimerkiksi virastoissa muuttuvan, kun kerron mistä olen muuttanut. Kaikki Romaniasta tulevat eivät ole kerjäläisiä”, kahta työtä tekevä Monica näpäyttää. Puoli vuotta Suomeen tulonsa jälkeen Monica hallitsi jo suomen kielen niin, että tulee sillä erinomaisesti toimeen

Yksi Monican veljistä rakentaa vuoren rinteelle upeaa taloa

Kommunistinen hallinto piti Romanian eristettynä läntisestä maailmasta lähes puoli vuosisataa. Nyt turistit ovat pikkuhiljaa löytäneet tiensä tähän erikoiseen maahan, josta voi löytää kreikkalaisen temppelin raunioita, roomalaisia kylpylöitä, turkkilaisten moskeijoita ja renessanssin linnoja.
Romanialla onkin tarjottavanaan näkymä kulttuurisiin ja taiteellisiin aarteisiin, joita harva alue yltää. Maan pääkaupunkia kutsutaankin pikku Pariisiksi. Myös luonto ollut hyvin avokätinen Romanian maalle.






Seurasin viikon ajan pienen Cuzapin kylän valmistautumista talveen. Sato on korjattu ja talven puut varastoitu. Tulkoon pakkanen ja halla vuorten rinteille. Pieni Cuzapin kylä on valmis ottamaan sen vastaan.