Piispa jota hiukaisi

Vaikka järki kieltäisi henkimaailman olemassaolon, omakohtaiset kokemukset puhuvat toista.

Oli sumuinen syyskuun päivä vuonna 1991. Siippa ja lapset olivat ulkona ja tyhjensin keittiössä tiskikonetta. Yhtäkkiä kuulin yläkerrasta aivan selviä askeleita. Ne menivät aulan poikki ja tömisivät jo alakertaan johtavilla portailla. Yhtäkkiä askelten äänet loppuivat. Kävelin yläkertaan.

Siellä ei ollut ketään.

Koko talossa ei ollut muita kuin minä.

Selvisi, että siippa oli kuullut askeleet jo ennen minua. Fiksuna miehenä hän oli arvellut, että muuttoauto kaartaisi välittömästi pihaan, mikäli suunsa asiasta aukaisee, joten oli vaiti. Olimmehan juuri vasta muuttaneet vuokralle tuohon Kaarinassa, Piispanristillä lähellä Turun kaupungin rajaa sijaitsevaan vanhaan taloon. Moni, asiasta entuudestaan tietämätön aikuinen kuuli askeleet ja lapsemme monen monta kertaa. Harvat yökylään uskaltautuvat vieraat nukkuivat suurin piirtein sormet korvissaan. Askelten kaava oli aina sama: Ne alkoivat huoneesta, jossa miehen kanssa rauhallisesti vetelimme hirsiä, tallustivat aulan poikki ja lähtivät tulemaan alas rappusia. Samalla askelmalla äänet aina loppuivat. Usein menin katsomaan, joko nyt pääsisi tutustumaan tuohon aavemaiseen alivuokralaiseen, mutta tuijottelin vain tyhjää seinää.

Muuttoautosta ei kuitenkaan puhuttu. Ylimääräiseen asukkaaseen ikään kuin tottui.

Naapurin mummo, joka oli asunut viereisessä talossa viisikymmentä vuotta, kertoi, että talossa oli asunut mies, joka oli työskennellyt jossakin kartanossa pehtoorina. Mies oli lopettanut päivänsä oman käden kautta tuossa talossa. Niinpä alivuokralaisellamme oli nyt nimi: Pehtoori, mutta muuten emme päässet yhtään lähemmäksi hänen persoonallisuuttaan. Pehtoori tuli ja meni miten halusi. Eräänä yönä, kun elettiin sitä maailmanaikaa jolloin äiti – ihmiset vielä ompelivat, mies korjasi ompelukonettani keittiön pöydän ääressä. Oli aivan hiljaista. Vanhassa talossa lattia oli sen verran kallellaan, että jos keittiön ovea ei laittanut kiinni, se pikkuhiljaa aukesi aivan auki.

Ovi oli sepposen selällään. Oli ollut jo monta tuntia.

Yhtäkkiä ovi alkoikin liikkua toiseen suuntaan niin kauan, että rämähti kiinni.

Pehtoori oli saapunut keittiöön. Silloin mies laski hiljaa ruuvimeisselin pöydälle ja hiipi yläkertaan peiton alle ajatellen, että antaapa Pehtoorin nyt ihan yksin pitää hallinnassaan alakertaa, jos on yöaikaan tottunut niin tekemään. Ottakoon jääkaapista voileipää ja muuta hiukopalaa kenenkään häiritsemättä.

Jaoimme huushollin Pehtoorin kanssa kaksi vuotta. Vuosia myöhemmin kävin Turun museoissa ja keskustelin oppaiden kanssa Piispanristin alueen historiasta. Tarina kertoo, että tuolle paikalle on murhattu piispa joskus menneinä vuosisatoina. Piispanristin alue on hyvin pieni, joten tapahtumapaikka voi vaikka olla meidän entisen talomme kohdalla.

Ehkäpä se hiukopalaa etsivä alivuokralainen, joka ei saanut sielulleen rauhaa, ei ollutkaan Pehtoori vaan itse Piispa.

Ajaessani talon ohi viittätoista vuotta myöhemmin mietin, vieläkö Pehtoori asustelee vinttihuoneessa. Ainakin talo näytti asututulta, ehkä jollakulla muulla on ilo pitää Pehtooria alivuokralaisenaan.