Ajamiseen oikeuttava läpyskä, jota ajokortiksikin kutsutaan, täytti 100 vuotta muutamia vuosia sitten. Automobiililiikenteen järjestyssääntö vuonna 1907 edellytti, että jokaisen automobiilin ohjaajaksi haluavan piti hankkia ajolupa. Ensimmäisen todistuksen ajoluvasta sai Suomessa filosofian maisteri Yrjö Weilin. Luvat annettiin kuljettajille kirjan muotoisina todistuksina.
Tämän päivä nuoriso uskoisi silmää räpäyttämättä, jos kertoisin oman ajokorttini olevan peräisin tuolta vuosikymmeneltä. Vaikka kortti vietti hiljattain vasta kaksikymmenvuotissynttäreitään, herättää sen koko hilpeyttä sen nähneiden keskuudessa. Poika lähti katsastamaan ala-ikäisenä ostamaansa autoa ja niinpä hän soitti äitimuorinsa paikalle, koska auto sattui olemaan minun nimissäni. Todistaessani henkilöllisyyttäni vetäisin tuon kauniin vaaleanpunaisen järkäleen esiin, jolloin vierestä kuului tyrskähdys. ”Ei saa nauraa minun ajokortille”, sanoin, jolloin katsastuskonttorin virkailija kiireesti lausahti ”en minä nauranutkaan, ennen kuin itse aloit puhua siitä”.
Kun ajolupia alettiin myöntää, katsottiin Jyväskylässäkin tarpeelliseksi oikein järjestyssäännöissä varoitella että ”automobiililla ajettaessa älköön kulkunopeus olko suurempi kuin päivän valolla 15 kilometriä kadulla ja 20 kilometriä sivutiellä”. Kun itse yritin tuota vuosisadan loppupuolella noudattaa, pääsin välittömästi esittelemään ajokorttiani virkavallalle. 80 – luvulla ei tunnettu liukkaan ajon kursseja ja niinpä ensimmäisen talven pääkallokelit säikäyttivät niin että olin vähällä saada sakot alinopeudesta. Muutamaa kuukautta myöhemmin samat sedät palkitsivat ylinopeussakoilla. Toivoin, että jospa he kohta osaisivat päättää, kummasta syystä on tarve lappuja kirjoitella. Jos sitten tarvitsee sakotella ollenkaan.
Tämän päivä nuoriso uskoisi silmää räpäyttämättä, jos kertoisin oman ajokorttini olevan peräisin tuolta vuosikymmeneltä. Vaikka kortti vietti hiljattain vasta kaksikymmenvuotissynttäreitään, herättää sen koko hilpeyttä sen nähneiden keskuudessa. Poika lähti katsastamaan ala-ikäisenä ostamaansa autoa ja niinpä hän soitti äitimuorinsa paikalle, koska auto sattui olemaan minun nimissäni. Todistaessani henkilöllisyyttäni vetäisin tuon kauniin vaaleanpunaisen järkäleen esiin, jolloin vierestä kuului tyrskähdys. ”Ei saa nauraa minun ajokortille”, sanoin, jolloin katsastuskonttorin virkailija kiireesti lausahti ”en minä nauranutkaan, ennen kuin itse aloit puhua siitä”.
Kun ajolupia alettiin myöntää, katsottiin Jyväskylässäkin tarpeelliseksi oikein järjestyssäännöissä varoitella että ”automobiililla ajettaessa älköön kulkunopeus olko suurempi kuin päivän valolla 15 kilometriä kadulla ja 20 kilometriä sivutiellä”. Kun itse yritin tuota vuosisadan loppupuolella noudattaa, pääsin välittömästi esittelemään ajokorttiani virkavallalle. 80 – luvulla ei tunnettu liukkaan ajon kursseja ja niinpä ensimmäisen talven pääkallokelit säikäyttivät niin että olin vähällä saada sakot alinopeudesta. Muutamaa kuukautta myöhemmin samat sedät palkitsivat ylinopeussakoilla. Toivoin, että jospa he kohta osaisivat päättää, kummasta syystä on tarve lappuja kirjoitella. Jos sitten tarvitsee sakotella ollenkaan.
Mustion linnan herra Hjalmar Linder, oman aikansa rikkain suomalainen, osti Suomeen yhden ensimmäisistä autoista. Autoa oli tavoitellut myös Belgian kuningas, mutta Linder tarjosi enemmän ja toi auton Mustioon ihmisten kauhuksi. Auton mukana seurasi kuljettaja vaimoineen, sillä Suomessa ei kukaan olisi osannut autoa ajaakaan. Auto kulki enimmillään 25 kilometriä tunnissa. Harvat suomalaiset olivat nähneet autoa ja rämisevä ja savuttava härveli Mustion teillä pelotti sekä ihmisiä että eläimiä. Linder korvasi runsaskätisesti kaikki uuden automobiilinsa aiheuttamat haitat. Tarina kertoo, että törmättyään lehmään Linder maksoi sen omistajalle kolminkertaisen korvauksen. Tämän seurauksena paikkakunnan emännän ryhtyivät väijymään tienposkessa mansikkeineen ja pörisevän automobiilin eteen päätyi lehmä jos toinenkin ennen kuin härveliin alettiin tottua ja emännät joutuivat keksimään toisen rahanansaitsemiskeinon.
Amerikkalaisen Henri Fordin unelma oli rakentaa autoja, joita kuka tahansa kykeni hankkimaan ja käyttämään. Ford keksi liukuhihnan ja niin auto pystyttiin tuomaan tavallisen kuluttajan ulottuville. Henri Ford hieraisisi kaksi kertaa silmiään nähdessään nykyisen menon maanteillä. Fordin unelma on toteutunut tavalla, jota hän ei olisi koskaan voinut kuvitella. Suomessakin oli käytössä vuonna 2005 henkilöautoja lähes kaksi ja puoli miljoonaa! Ajokorttejakin on ajajien taskussa tällä hetkellä 3,4 miljoonaa kappaletta. Niin – tai salkussa, heillä kellä ajolupa ei satu mahtumaan lompakkoon.
Amerikkalaisen Henri Fordin unelma oli rakentaa autoja, joita kuka tahansa kykeni hankkimaan ja käyttämään. Ford keksi liukuhihnan ja niin auto pystyttiin tuomaan tavallisen kuluttajan ulottuville. Henri Ford hieraisisi kaksi kertaa silmiään nähdessään nykyisen menon maanteillä. Fordin unelma on toteutunut tavalla, jota hän ei olisi koskaan voinut kuvitella. Suomessakin oli käytössä vuonna 2005 henkilöautoja lähes kaksi ja puoli miljoonaa! Ajokorttejakin on ajajien taskussa tällä hetkellä 3,4 miljoonaa kappaletta. Niin – tai salkussa, heillä kellä ajolupa ei satu mahtumaan lompakkoon.
Kuvat Big Bengtin museosta Ruotsin Wärnamosta
1 kommentti:
"Vaaleanpunainen järkäle" alkaa kyllä olla jo nähtävyys siinä missä muutkin historialliset kohteet. :D
Lähetä kommentti