Hei helmikuuta

On niin parasta vierailla kivoissa kodeissa.

Kulunut viikko on mennyt juttukeikoilla (Muuramessa ja ympäristössä on todella kivoja koteja ja ihania ihmisiä), kirjoittaen, jalkasärkyä potiessa ja reissuun orientoituessa. Totta kai kun ensi kerran talvisaikaan Lontoon keikka on merkitty allakkaan, ilmojen haltija lähettää paikalle lumipyryn, jota ei ole saarilla nähty kahteenkymmeneen vuoteen. Lehtitietojen mukaan koululaisilla oli ilon päivä sillä useita tuhansia kouluja suljettiin, jopa aikuiset innostuivat lumisodasta ja teinit kiisivät pikkulasten perässä pulkkamäkiin. Vain kaksi Lontoon kahdestatoista metrolinjasta toimi normaalisti ja bussit jäivät varikoille. Jos liikennepolitiikka on vielä muutamia päiviä myöhemmin tuolla tasolla, koipiparkojen olisi syytä olla kunnossa. Lääkäri antoikin oivan neuvon, kun hain kortisonipiikin jonkin tulehduksen ärsyttämään kinttuuni, jotta rakkaiden naisystävien ei tarvitse vetää allekirjoittanutta perässään. Tai vielä ikävämpi vaihtoehto on, jos jalkavaivainen hylätään ensimmäiselle metroasemalle. Lääkäri siis kehotti ottamaan mukaan sukset, niillä sivakoiden saattaa Lontoossa nyt liikkua paikasta toiseen sukkelasti, jalka saa vähän enemmän lepoa kuin kävellen eteenpäin taapertamalla. Olen odottanut ihmeparanemista ja lääkäriin apuun turvautuminen jäi vähän viime tinkaan. Toivottavasti piikistä ja sadasta kappaleesta 800 mg buranaa on apua, noilla doupattuna luulisi keikan pystyvän heittämään. Eikä tarvita ehkä erikseen edes unilääkkeitä.

Lappiin luvataan jopa neljänkymmenen asteen pakkasia. Yli neljäkymmenen asteen pakkasista on kokemusta kymmenen vuoden takaa. Mittari oli huidellut alimmillaan viidessäkymmenessä viidessä asteessa Kittilässä, jonne olimme siipan kanssa matkalla. Koska sääennusteet lupasivat lauhtuvaa uskalsimme lähteä liikkeelle. Auto ei ollut suunniteltu arktisia olosuhteita silmälläpitäen, joten sen mittari lakkasi näyttämästä asteita kolmenkymmenen jälkeen. Auto alkoi paukkua ja naksahdella hyvin oudosti. Pellossa katsoimme viisaimmaksi pysähtyä paikallisen hotellin pihaan kysymään sen hetkisiä lukemia. ”Eihän siellä ole enää kuin neljäkymmentä yksi astetta”, iloitsi hotellin työntekijä tyhjyyttään kumisevassa hotellissa. Hänelle ehkä vähän, mutta meille "melkein etäläsuomalaisille" riittävästi, joten varasimme hotellista huoneen sen ainoina asukkeina. Arvelimme pakkasen yön aikana lauhtuvan ja aamulla mittari näyttikin vain 29 astetta ja se tuntui jo melkein kesäkeliltä. Aamupalalla olisi ruokkinut kokonaisen komppanian kahden ihmisen sijasta ja niinpä sen vahvistamina jaksoimme hinauttaa kaaran paikalliseen halliin ja sitä sulateltiin muutama tunti, jotta matkaa päästiin jatkamaan. Perillä pakkasta oli enää parikymmentä astetta ja se tuntui aivan sopivalta ilmanalalta sillä kertaa. Kaikki on suhteellista.

"Ei koiraihminenkin" heltyy naapurin nuken villapuseroon puetun Honeyn edessä...

Eräänä iltana meillä vieraili konsertoimassa näin viehättävä pieni pianisti.

Meikäläisen suksiessa Lontoossa siippa aikoo ottaa ajokkini lähempään tarkasteluun. Aivan viisas toimenpide, jotta ei käy kuin edellisen kaaran kanssa, jolla ei ajon lisäksi tehty menoveden lisäystä kummempaa. Sen vaihdettua omistajaa uusi omistaja soitti, että penkin alta oli löytynyt hiirenpesä. Ei hän mitenkään kauppoja perumassa ollut, saattoi olla loppujen lopuksi tyytyväinen, että noin näppärästi sai lemmikit kaupanpäälle, maksamatta senttiäkään.

Noita inhotuksia kun jotkut oikein ostavat lemmikkiliikkeestä ja laittavat keittiön pöydälle ajamaan pyörää. Aivan omin silmin tämän olen todennut. Meiltä muuttaneet hiirulaiset eivät ehkä osaa polkea pyörää, mutta auton kyydistä niillä varmasti on kokemusta. Voisivat vaikka perustaa näkemästään matkailublogin.