Aira Samulin vietti talvisotajoulun evakkomatkalla junassa. Siihen saakka vietetyt joulut olivat olleet ihania ja sadunomaisia, mutta vuonna 1939 joulua ei tullut. Aira Samulin on elävä legenda, joka muistaa jouluja kahdeksalta vuosikymmeneltä.
Aira Samulin ei ole koskaan tyytynyt tavanomaiseen elämään. ”Kun lähes kuusikymppisenä aloin rakentaa suurta karjalaistaloa Hyrsylän Mutkaa, ihmiset sanoivat onko Aira tullut suuruudenhulluksi”, Samulin muistelee. Hyrsylän Mutkan rakentamiseen ajoi kuitenkin sisäinen tarve käsitellä sota-ajan traumoja jollakin keinolla. Hyrsylän Mutkan siviiliväestö Suojärven pitäjässä jäi neuvostojoukkojen vangiksi. Vankeja oli lähes toista tuhatta ja heistä yli sata kuoli ennen kuin he pääsivät rauhanteon jälkeen palaamaan Suomeen. Lapsuudenkokemukset synnyinalueen kohtalosta jättivät Samuliniin niin voimakkaan jäljen, että kun hän löysi Suomesta Hyrsylä nimisen kylän, hän rakensi sinne oman karjalaistalonsa ja nimesi sen Hyrsylän Mutkaksi ”Tämän rakentamalla sain möykyn sisältäni purettua. Nyt on tullut aika, jolloin haluan puhua noista asioista. Siitä, miten isämme ja pappamme olivat valmiita uhraamaan terveytensä, henkensä ja kotinsa, että seuraavilla sukupolvilla olisi parempi elämä”, toteaa Samulin Hyrsylän Mutkan suuressa tuvassa.
Kamerastani loppui virta tämän kuvan ottamisen jälkeen, joten muut kuvat by Rilla
Samulinin kokemukset ovatkin kuin romaanista. Tuntuu mahdottomalta ajatella, että tällä sisäisesti voimakkaalta, mutta ulkoisesti hauraaltakin vaikuttavalla naisella on muistoja Suomen lähes koko itsenäisyyden ajalta. Samulinin pakeneminen talvisodan jaloista oli vain tunneista kiinni. Isä oli rajanvartija ja koti sijaitsi kuuden kilometrin päässä rajalta. Isä oli tulilinjalla, kun sota alkoi. ”Heräsin yöllä täyteen jyskeeseen ja paukkeeseen. Tiesin heti, että kyse ei ole mistään harjoituksesta. Nuorempi sisaristani oli vasta kahden kuukauden ikäinen ja äiti ei ollut henkisesti terve. Meillä loppui ruoka kolmantena päivänä sodan syttymisestä. Lähdin etsimään ruokaa ja huomasin, että kaikki talot olivat tyhjiä. Löysin navetan, jossa kaksi lehmää mylvi tuskissaan, kun niitä ei ollut lypsetty. Minä pidin lehmää kiinni ja äiti lypsi, niin saimme maitoa vauvalle. Muistan kun ajattelin, että tänne me kuollaan, kaikki muut ovat lähteneet. Äiti jotenkin kuvitteli, että isä tulee hakemaan meidät pois, mutta miten isä olisi voinut tulla kun hän oli joukkueenjohtajana tulilinjoilla. Enemmän kuin mitään pelkäsin sitä, että jos vihollinen ei huomaa sitä, että olen vasta 12 -vuotias ja mitä pahaa he voivat tehdä naisille.
Lähdin liiteristä hakemaan puita, kyyryssä että ei osu. Sattumalta ohi ajoi suojeluskuntalainen, joka kauhistui, että alueella oli vielä siviilejä. Viimeinen juna oli lähdössä asemalta ja meidän piti olla puolessa tunnissa valmiita lähtemään. Otin lääkekaapista sidetarpeita ja lääkkeitä sekä vauvalle vaatteita ja vaippoja. Sitä ihmettelen miten älysin sen ikäisenä laittaa valokuva -albumit yhteen matkalaukkuun. Äiti oli hyvin siisti ihminen, niin minä luuttusin kiireesti vielä lattiankin, että jos ryssä tulee, niin näkee että siististi on eletty. Oli hirvittävä pauke ympärillä, hevonenkin pillastui. Asemalla oli kova tykistökeskitys, siksi juna ei ollut päässyt lähtemään. Istuimme neljä tuntia junan vaunuissa verhot ikkunoiden eteen vedettyinä. Lähellä ollut lautatarha oli yhtenä tulimerenä. Matkalla tungettiin vielä kokonainen kylä ihmisineen ja lehmineen kyytiin. Aina kun juna pysähtyi, äiti lähti etsimään maitoa. Minä pelkäsin että hän ei ehdi takaisin ja minä jään yksin vauvan kanssa. Saimme myöhemmin tietää, että lähtö oli ollut hiuskarvan varassa. Seuraavana päivänä talot oli jo poltettu”, Samulin muistelee.
”Kun äiti ei ollut terve, hän oli hyvin uhkarohkea. Hän päätti, että me menemme mummon luokse Viipuriin, joka oli todella pahassa sotatilassa. Mummo kauhistui, että miten sinä tänne tulit. Pihaan oli juuri pudonnut pommi, hillot ja mehut olivat kellarista lentäneet taivaan tuuliin. Mummolla oli viisi poikaa rintamalla. Seuraavana päivänä lähdimme etsimään turvallisempaa paikkaa. Vielä jouluna istuimme junassa etsien oleskelupaikkaa, joten sinä vuonna joulua ei todellakaan tullut. Muutamaa kuukautta myöhemmin mummo kuoli, olimme saaneet ikään kuin käydä hyvästelemässä hänet, vaikka vaarallistahan se oli”, toteaa Samulin.
Kun solmittiin välirauha ja isä tuli hengissä kotiin se oli Samulinin elämän ihaninta aikaa. Joulukin oli taas entisenlainen ja täynnä tapahtumia. ”Seuraavana kesänä isä tuli hyvin vakavana kotiin, ymmärsin heti että jotain pahaa on tapahtunut ja tulee sota. Kuulin, kun isä äitiä hyvästellessään sanoi, että jos jotain sattuu, niin onhan sinulla Aira. Pikkusisko roikkui isän kaulassa ja parkui. Isä sanoi, että älä kulta itke, kun isän on niin vaikea lähteä. Se oli viimeinen kerta kun näimme isän elävänä. Äiti ei taaskaan suostunut lähtemään turvallisempaan paikkaan. Vihollisen koneet menivät niin matalalla, että jos oikealla hetkellä katsoi, näki lentäjän aivan selvästi.”.
Heinäkuussa 1941 rintamalinja kulki Nuijamaalla, Suvion perhe eli läheisessä Karhusjärven kylässä. Taistelualue oli aivan kodin lähellä ja äidillä oli pahaenteinen aavistus puolisonsa kohtalosta. Hän oli lääkintälotta ja uhkarohkea ihminen niinpä hän vaati Airankin pukeutumaan Lotan pukuun ja he lähtivät etsimään isää joukkosidontapaikalta. ”Siellä isä makasi paareilla tarkka-ampujan luoti rinnassaan. Hämminki oli melkoinen, kun ilmestyimme paikalle. Tykistökeskitys olisi voinut alkaa milloin hyvänsä. Äiti ei antanut periksi ennen kuin oli saanut auton hakemaan isän. Isä oli vähän ennen kaatumistaan poiminut meille suuren tuokkosen mansikoita. Sotilaat toivat sen meille. Ajattelin, että isä olisi hyvillään jos söisin, mutta en millään saanut alas yhtään mansikkaa”. Helsingissä perhe joutui pahimpiin pommituksiin mitä tässä maassa on ollut. ”Kolme kertaa pommit osuivat siihen taloon, jossa asuimme. Ryske oli hirveä, mutta äiti ei suostunut lähtemään pommisuojaan niin jouduin menemään sinne nuorempien sisarusteni kanssa”, Samulin muistelee.
Kaksitoistavuotiaan Airan viimehetkillä mukaan pakkaamat valokuvat ovat nyt suurennettuina nähtävillä Hyrsylän Mutkan uusimman rakennuksen seinillä. Kaksi vuotta sitten 80 vuoden rajapyykin ohittanut Samulin rakensi Hyrsylän Mutkan pihapiiriin vanhuuden talon. Mutta vielä siihen ei ole tarvetta muuttaa. ”Elämässä pitää koettelemuksista huolimatta olla iloa. Kun on selvinnyt niin monesta, selviytyy melkein mistä vain”, toteaa Samulin. Positiivista ajattelua on tarvittu läpi elämän. ”Hetki kerrallaan”, vastaa Samulin kysymykseen miten niin raskaiden asioiden kanssa jaksaa elää. ”Enkeleitä on elämässä ollut mukana monissa tilanteissa”, Samulin toteaa.
1 kommentti:
Voikun olisi päässyt tuota naista tervehtimään. T:salainen fani
Lähetä kommentti