Nukahdimme siis tornilinnassa Saksan vanhimmassa kaupungissa Trierissä. Ikkunasta avautui upeat näkymät yli kaupungin, jossa illalla olimme kirkon kulmilla pyörineet. Aamupalan jälkeen otimme osoitteeksi Luxenburgin, jonne oli Trieristä 55 kilometriä. Luxenburg on yksi Euroopan pienimmistä maista, mutta se on merkittävä pankki – ja finanssikeskus. Suurin kiinnostuksen kohteemme oli kuitenkin Villeroy & Bochin tehtaanmyymälä.
Matkalla kohtasimme palavan auton, mutta villit hevosetkaan eivät olisi saaneet meitä perääntymään, koska olimme jo kivenheiton päässä tuosta ostosparatiisista. Villery & Boch on jo vuonna 1748 perustettu maailmankuulu kattausalan brändi. Kippoja ja kuppeja löytyy jokaiseen makuun, on klassista, muodikasta, romanttista tai juhlavaa. Kahta viimeksi mainittua edustaa taatusti firman vanhin astiasto, jota matkakumppani on haalinut aikamoiset pinot kaappiinsa. Astiasto sai täydennystä varsin edulliseen hintaan. Pari pussia lastattiin siis Bemarin uumeniin.
Pyörittyämme vähän aikaa kaupungilla suuntasimme takaisin Saksan puolelle, Moseljokivarteen, 65 km päähän Mettlachiin, joka on ihastuttava pieni kylä täynnä erilaisia outlet - myymälöitä, ravintoloita ja kahviloita. Löysimme kaupan, joka möi pelkästään jouluaiheista V&B tavaraa. Siellä sorruimme muutamaan heräteostokseen, jotka olivat käydä tullissa kohtalokkaiksi. Oli aika vaihtaa maata. Mettlachin ja Ranskan Marlenheimin väli oli 175 kilometriä. Monta ihastuttavaa pikkukylää jää matkan varrelle. Keski - Euroopan maat ovat täynnä kivikirkkoja, kirkko keskellä kylää ja parhaassa kaksi parhaimmillaan muutaman kilometrin välein. Marlenheim on ihastuttava pieni kylä, joka ilta-auringon paisteessa näytti parhaat puolensa.
Näissä maisemissa kelpaisi siipankin pyöräillä...
Ranskan puolellakaan ei ollut ollenkaan hassumman näköistä...
Söimme eväitä ja jatkoimme matkaa. Matkatoverilla on käsitykseni mukaan oikeus aikuisopiskelijoiden opettamiseen, mutta neljä maata saman päivän aikana on ilmeisesti liikaa kenelle tahansa, sillä viimeistä osoitetta navigaattoriin laittaessaan hän hivenen uupuneella äänellä kysyy: Sveitsi, Switserland, alkaako se ässällä? Opastus saadaan asianmukaiselle tolalle ja illalla yhdeksän jälkeen saamme näköpiiriimme Uitikonin kylän Luzernin länsipuolella. Kaija yllättyy, että näin aikaisin ilmestyimme oven taakse. Kapuamme vinttiin ja unet maistuvat. Olemme varautuneet korvatulpilla talon vieressä vartin välein moikaavien kirkonkellojen varalta, mutta niitä ei tarvita.
2 kommenttia:
Kivan näköstä! Herää kysymys: mitä kirkonkelloille oli tapahtunut? Miksi saitte kunnian nukkua pidemmälle kuin aamuviiteen? Muistan kyllä kyseiset kellot, jotka sinnikkäästi herättelivät kyläläisiä aamutoimilleen. Viiden minuutin välein.
Kellot kyllä moikasivat, mutta eivät kuuluneet kovin hyvin tuohon huoneeseen. Aiemmin olen nukkunut keskikerroksessa ja siellä kyllä tuli korvatulppia ikävä. Nyt ne olivat kädenulottuvilla, mutta niitä ei siis tarvittu. Kellot eivät toki paukuta viiden minuutin vaan viidentoista minuutin välein. Eri verran lyöntejä eri vartilla, siitä ihmiset tietävät paljonko kello on, kätevää eikö totta. Ja yöllähän tuo tieto on tuiki tarpeellinen. Ilta kuudelta ja aamukuudelta (muistaakseni) se sitten hakkaakin sitten heti viisi minuuttia yhteen menoon.
Lähetä kommentti