Onneksi emme tienneet, että oli tulossa kylmin kesäkuun alun päivä 60 vuoteen, kun varasimme Ullan, Laurin ja Benjamin kanssa eskarivuoden loppumisen kunniaksi matkan naapurimaan pääkaupunkiin. Tarkoitus oli viettää ennen sinne lähtöä ja sen jälkeen aikaa kesäisessä Turussa puistoista ja auringosta nauttien. Aivan suunnitelmien mukaan reissu ei sujunut, mutta mukavaa oli.
Pysähdymme Muuramen R-kioskin pihaan. Joko ollaan Turussa, pienimmät matkalaiset kyselevät. Seuraava pysähdys tulee jo parinkymmenen kilometrin päästä. Käymme toimittamassa asiaa ja aamukahvilla Hiltassa ja Hultassa korkean mäen päällä kartanomaisemassa. Ilma on vielä kohtuullisen lämmin. Airi kattaa syömingit pihalle ja Iida soittaa haitarilla taustamusiikkia. Keppihevoskurssilaiset lämmittelevät ratsujaan pihan aitauksessa. ”Sun henki haisee”, kuuluu takapenkiltä matkan jatkuessa. ”Mutta minä pesin aamulla hampaat”, puolustautuu Benjami. ”Ei sun hampaat haisekaan kuin henki”, Lauri valistaa.
Airi ja Iida
Iidan keppihevostalli
Kehtolaulusta tuttu Hämeen Härkätie on Suomen varhaishistorian merkittävin tie. Sitä käyttivät niin kauppiaat, pyhiinvaeltajat, viikingit kuin kuninkaatkin – jo yli tuhat vuotta sitten. Hämeen Härkätie on Euroopan mittakaavassakin vanha tie. Se yhdisti aikoinaan kaksi tärkeää linnaa, Turun ja Hämeenlinnat. Hämeen Härkätie on nykyisin idyllinen matkailutie, jonka varrelta löytyy lukuisia kiinnostavia vierailukohteita. Tämä mielessämme suuntasimme Tampereen jälkeen Hämeen Härkätietä kohti. Kävimme kirppiksellä erään talon piharakennuksessa. Mukaan lähti niin valomiekkaa kuin sisustuslehtiäkin.
Nimestä huolimatta Hämeen härkätietä ei kuljettu härillä vaan hevosilla. Katsomme opaskirjasta tutustumiskohteeksemme Nostalgiamuseon Marttilassa. Aukioloaikojen mukaan ehdimme hyvin paikalle, mutta tien edessä on puomi. Soitamme kyltin numeroon ja ystävällinen museon omistaja toivoo meidän paluumatkalla tulevan uudestaan sillä hän on joutunut lähtemään toimittamaan asioita. Hämeen Härkätie päättyy Turun Tuomiokirkon kupeeseen suurtorille. Ruskeavalkoisin häränpää – tunnuksin merkitty matkailutie on pituudeltaan noin 160 kilometriä. Kuninkaan pikalähetti ratsasti matkan parissa päivässä, tavallisella kansalla matka vei 4 – 5 päivää. Tänäkin päivänä matkaan kannattaa varata aikaa sillä katseltavaa on paljon.
Liedon vanhalinna. Tämän lähistöllä olemme asuneetkin 90- luvun alkupuolella.
Lähestyttäessä Turkua tulee vastaan yksi koko Härkätien varren tärkeimmistä nähtävyyksistä, Vanhalinnan esihistoriallinen linnavuori. Ohitamme Kuninkaanlähteen, jossa kuningas tiettävästi juotti hevosiaan. Meidän menopelimme ei kulje kauramoottorilla eikä virkisty tuosta nesteestä.
Onhan se mukava kuitenkin ajatella olevansa kuninkaan jalanjäljillä.
Matkan päätepiste on Suomen mittakaavassa ainutlaatuinen kirkko, Turun Tuomiokirkko.
Kaupungin ylle komeasti kohoavan kirkon pääkuorin alla ja kappeleissa on ikivanha hautausmaa. Sinne päässeet vainajat ovat olleet Turun ja myös Ruotsi – Suomen vaikuttajahahmoja. Tuomiokirkon sukuhaudat ovat Suomessa aivan harvinaislaatuisia näyttävyydessään. Tunnetuin ja mielenkiintoisin kirkon hautamuistomerkeistä on Kustaa Vaasan pojan Eerik XIV:n puoliso Kaarina Maununtyttären sarkofagi. Eerikistä tuli Suomen ja Ruotsin kuningas vuonna 1560. Hän ihastui joukossaan palvelleen korpraali Maunun tyttäreen Kaarinaan ja kruunasi hänet Ruotsi – Suomen kuningattareksi 1568, Kaarinan ollessa 17 - vuotias. Benjami kuvailee innokkaasti. Tuosta on pakko ottaa kuva, kuuluu useamman kerran ennen salaman välähdystä.
Nyt ollaan kuljettu Hämeen Härkätie loppuun ja matka jatkuu laivalla.
Aamulla heräämme harmaassa Tukholmassa. Kello on 6.30 ja ihanasta aamukävelystä ei ole tietoakaan. Tungemme laukut säilytyskoppeihin ja sopivia kolikoita ei ole. ”Can you change money”, kysyn lippujen myyjältä. ”Ai että vaihakko nä rahhaa”, tämä vastaa. Tuuskaamme säiltyksen kanssa niin kauan että keskustaan menevä bussi ehtii lähteä. Ajamme Damaskoksesta kotoisin olevan kuskin taksilla keskustaan. Benjami kehuu kokemuksen olevan hänelle ensimmäinen. T-centralenin alakerrassa istumme aamupalalla niin kauan, että paikat alkavat aukoa oviaan. Ajamme bussilla Djurgårdenin saarelle ja Junibackenille. Elävä satutalo Junibacken avattiin 8.6.1996. Uuden turistikohteen avaajana olivat kuningasperhe sekä itseoikeutetusti satutalon sielu, kirjailija Astrid Lindgren, jonka tarinoiden hahmoihin koko paikan ajatusmaailma perustuu. Tuona päivänä sisälle pääsivät vain kutsuvieraat, joihin me luonnollisestikaan emme kuuluneet. Olimme kuitenkin sattumoisin paikalla sillä luulimme Junibackenin avanneen ovensa jo tuota päivää aikaisemmin. Ystävällinen vartija kertoi, että kuninkaalliset ovat tulossa ulos aivan niillä minuuteilla, niinpä juutuimme niille sijoillemme nähdäksemme satumaailman kuningattaren Astridin sekä Kallen, Silvian ja Viktorian ilmielävinä. Lieneekö tuosta päivästä jäänyt hulluus kerätä kuninkaallisiin liittyvää aineistoa eikä kohtaaminen jäänyt ainoaksi.
Tuosta kesäkuun päivästä lähtien Junibackenilla on ollut yli 300 000 kävijää joka vuosi. Se on Tukholman viidenneksi suosituin vierailukohde ja erityisesti lapsiperheiden suosiossa. Hauskinta Junibackenilla on ehkä Astrid Lindgrenin satumaailman läpi vievä juna. Juna lähtee liikkeelle Astrid Lindgenin kotikylän Vimmerbyn asemalta. Omaan vaunuunsa voi valita selostuksen ruotsin lisäksi suomeksi, saksaksi, venäjäksi ja englanniksi. Marikin mukaan talo on saanut nimensä, joten ensin vieraillaan hänen luonaan. Junasta näkee miten Pikku – Ida keikkuu lipputangon nokassa ja Katto – Kassinen lentelee propeli selässään talojen yllä. Kissankulman jälkeen juna kuljettaa huoneeseen, jossa kaikki on hirvittävän suurta. Jopa iljettävä rotta on suurempi kuin junassa istuvat matkustajat. Siltä maailma näyttää Lindgrenin luoman Pekka Peukaloisen silmin. Ronja Ryövärintyttären tapaamisen jälkeen matka päättyy Nangijalaan Leijonamielen veljesten luokse.
Junamatkan jälkeen on mahdollista tavata Astrid Lindgrenin kenties suosituin hahmo Peppi Pitkätossu omassa kodissaan. Pepin talossa on kaikki hyrskyn myrskyn. Niinpä on aivan sopivaa, että pienet vieraat siirtelevät tavaroita ja leikkivät niillä. Peppi ei ole turhan tarkka järjestyksen suhteen. Pepin äitihän on enkelinä taivaassa ja isä seilaa maailman meriä, joten Peppi voi asua miten lystää. Peppi leipookin piparkakkuja nelinkontin lattialla. ”Leivontalaudalla ei ole mitään virkaa, jos on leivottavana vähintään 500 piparkakkua”, Peppi tuumii. Huvikummussa voi kokeilla erilaisia asuja, laskea liukumäkeä, ratsastaa Pepin pilkullisella hevosella ja tehdä monenlaista muuta hauskaa. Junibackenin suuresta kirjakaupasta löytyy Astrid Lindgenin kirjoja monilla eri kielillä. Astrid Lindgren oli mukana luomassa Junibackenia, mutta hän ei halunnut, että talosta tulee Astrid Lindgren museo, siksi Junibackenissa on myös monia muita pohjoismaisia lastenkirjojen hahmoja.
Junibackenilta taistelemme itsemme myrskyn ja sateen läpi Aquaria vesimuseoon. Hait tekevät vaikutuksen pikkumiehiin, mutta kaikkein kivointa oli kuulemma kuitenkin laskeutua viemäriin ja kävellä siellä. Pyörimme vähän aikaa keskustan liikkeissä ja treffaamme Ullan ystävän, Paulan. Menemme kahville ihanaan varmasti satoja vuosia vanhaan kahvilaan. Korvapuustit ovat pään kokoisia ja mustikkapiirakka suussasulavaa. Käynnin kruunaa Silvian ja Kallen kuva seinällä.
Lauri uneksii ja itkeskelee yöllä niin että aamulla Ulla kehuu, että ei ole nukkunut juuri silmällistäkään. Niinpä emme pääse säälliseen aikaan ulos hytistämme. Lopulta siivoja tulee vihaisena ovelle Ullan ollessa vessassa ja laukku levällään oven suussa. ”Teillä ois rouva ollut aikaa laittaa, minä olen vartti sitten käynyt herättämässä. Nyt on niin että minä tulen juuri nyt tänne siivoamaan”. On parasta korjata luunsa ennen kuin täti repeää liitoksistaan. Koska ilma ei todellakaan houkuttele ajelemaan Naantaliin kuten alun perin suunnittelmimme palaamme taas Hämeen Härkätielle. Ulla toteaa että ei ehkä sillä hetkellä ole se terävin veitsi laatikossa, mutta ajelemme kuitenkin Nostalgiamuseon pihaan. Ystävällinen omistaja Aila Aumala ottaa meidät vastaan ohi virallisten aukioloaikojen sillä häntä harmittaa, että Jyväskylästä asti olimme tulossa kun hän ei ollut paikalla. Aumalan elämäntyönään kokoama museo on toiminut kymmenen vuotta. Esineitä on runsaasti n. 200 vuoden ajalta. Museossa on vahvasti eletyn elämän tunnelma ja pojatkin viihtyvät ihmetellen mitä milläkin härvelillä on tehty.
Uuni on jo muurattu ja pikkuiset kahvipannut ja kattilat tehty puusta.
Majan terassin kattona on päivänvarjo.
